Kuva on edelleenkin kansallisteatterin puistosta. Tuota istuvaa miespatsasta oli todella hankala kuvata. Siinä nimittäin oli koko ajan turisteja istumassa ja kuvauttamassa itseään. Tuokin pariskunta on juuri menossa istumaan patsaaseen (Kyllä, ne tuolit ovat osa patsasta).Aika ajoin minulta on kyselty koti-ikävästäni. Aina olen vastannut etten ole siitä kärsinyt. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään mitä koti-ikävällä oikeastaan tarkoitetaan.
Kaipaanko Suomeen? En.
Kaipaanko Helsinkiin? En.
Kaipaanko omaan kotiin? En.
Eli minun koti-ikäväni ei ainakaan ole ollut paikkaan sidonnainen. Sitten yhtenä päivänä keksin mitä kaipaan; Rutiineja, tuttuja tapoja.
Huhtikuun olin täällä kuin turisti, kävin joka päivä jossain katselemassa.
Toukokuukin sain aikaiseksi jonkinlaisen päiväjärjestyksen ja rutinoitumisen.
Kesäkuussa Turkka tuli totaalisesti sekoittamaan toukokuussa aikana saamani järjestyksen, sillä aloimme joka päivä kiertelemään jossain, jos ei muuta niin Turkalle syömäpaikkaa. Olinkin kesäkuun melkoisen masentunut, vaikka mukavaa olikin. En vain tuntunut saavan mistään asiasta kunnolla otetta, eikä oikein mikään innostanut kunnolla ja vihasin paikallisten hitautta kaupoissa,, ravintoloissa, kaduilla, töissä ja vihasin sitä etteivät ihmiset kaupoissa/ravintoloissa osaa englantia.
Nyt heinäkuussa on alkanut helpottaa, sillä olemme saaneet taas aikaiseksi jonkinlaisen päiväjärjestyksen ja rutiinin. Herään aamulla, menen töihin, päivän aikana Turkka yrittää metsästää itselleen ruokaa, tulen töistä, käymme kaupassa, käymme pienellä kävelyllä tai sitten vain olemme hotelilla.
Olen muuten alkanut kutsumaan hotellia kodiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti